Katselen junan ikkunaa ja seuraan kuinka vesipisarat valuvat hurjaa vauhtia pitkin rautiovaunun ikkunaa. Voinks mä enää ikinä olla onnellinen ? Voiks mikää olla enää niiku ennen ? ...En jaksa uskoo moisee... Ulkona tulee vettä kuin saavista kaataen. Kohta tulee varmaaa ukkonen. Juhis pelkäs ukkosta...Käännän katseeni mustan puhuviin pilviin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaani. Salamana siirrän katseeni niistäkin pois. Käännän sen käsiini jotka ovat pöydällä, ristissä. Huomaan kuinka kyyneleet valuvat silmistäni. Mielessäni vain pyörivät äitini eiliset sanat "Juhis on tappanu ittensä...". Tuijotan nyt tyhjää vihkon sivua junan pienellä pöydällä, käsieni alla ja mietin sitä suurta ja monta eri kysymystä sisältävää sanaa, MIKSI. En vain voi ymmärtää miksi Juhis saattoi tehdä niin, minun rakas setäni. En vain voi käsittää, eikä minun varmaan tarvitsekkaan. Mutta silti...miksi Juhis tappoi itsensä ? Oliko se tosiaan ainoa keino selvitä masennuksesta ? En usko. Maailmasta olisi varmasti löytynyt toinenkin keino, ihan varmasti...
Kaiken tämän pohdinnan seassa mielessäni käväsee myös Kimi ja sen ihanat ruskeat silmät sekä hiukset. Se tuottaa heti valtavat kylmätväreet päästä varpaisiini ja tuo väkisin hymyn huulille. Niissä ruskeissa silmissä ja siinä valoittavassa hymyssä vain on jotain mitä muilla ei ole. Voi kumpa Kimi ois nyt täsä...mun tukena..Lohduttavana olkapäänä, johon voisin vaa nojata ja antaa itkun tulla. Ei tarttis esittää vahvaa, ei tarttis yksin kestää tätä paskaa...Yritän helpottaa oloani muistelemalla Kimin järjestämää yllätystä pari päivää sitten, kun Juhiskin oli vielä elossa. Kimi vei minut heidän mökilleen. Kun olimme oven kohdalla Kimi otti huivin pois silmiltäni mutta käski pitämään silmät vielä kiinni. Kuulin kuinka ovi avautui ja sitten Kimi sanoi "Nyt voit katsoa." Menin aivan sanattomaksi ja olin pyörtyä kun Kimi oli valaissut heidän perheen suloisen, pienen ja hyvin kodikkaan mökkinsä romanttisesti kynttilöin. Taustalla soi romanttinen musiikki ja mökissä tuoksui herkulliselta. Kimi oli tehnyt herkullista kanaa, jonka kanssa söimme riisiä ja nautimme sivistyneesti viiniä. Vietimme aikaa ruokapöydän ääressä monen monituista tuntia ja tutustuimme toisiimme. Jossain vaiheessa iltaa kun aurinko alkoi laskeutua menimme laiturille katselemaan auringonlaskua. Istuimme hyvin lähekkäin ja lopulta Kimi otti minut kainaloonsa ja painoin pääni hänen rintaasa vasten. Olin niin onnellinen tuolloin. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.. Seuraavan yön nukuinkin levollisemmin viikkoihin, Kimin kainalossa. Siinä oli turvallinen olla. Olisin voinut jäädä siihen ainiaaksi. Mutta seuraavana aamuna äitini kuitenkin soitti ja kertoi Juhiksen kuolleen. "Juhis on tappanu ittensä..." Puhelin tippui kädestäni ja yritin kasata ajatukseni. Tämän täytyy olla väärinkäsitys ! Väärä henkilö kenties ? Tai sitte Juhis vaa nukkuu ! Tosi sikeesti nukkuu ! Ihan varmasti ! Ei tää voi olla totta ! En pysyty enää pidättämään joten päästän padon hajoamaan ja itken. Vain ja ainoastaan itken. Ja hoen itkuni seasta "Tää ei voi olla totta..ei ei...Juhis ei voi olla kuollu...EI !" Kimi yrittää kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta mikään ei voisi nyt lohduttaa minua. Juhis oli minulle aivan liian rakas, aivan liian tärkeä ihminen.
Havahdun ajatuksistani kun kädelleni tippuu kyynel. Perhana ! Taas mä itken ! Lähden kohti vaunuani, voimattomana ja elottomana, itkien. Onneks otin makuuvaunun...Onneks...Kun pääsen makuuvaununi ovelle ja olen juuri avaamassa sitä, joku avaakin sen sisäpuolelta. Säikähdän suunattomasti, sillä kun lähdin sieltä sielä ei ollut muita kun minä. Onks joku ryöstämässä mua ?!? Olen jo valmis huutamaan jotain "Vitun sika jätä mut rauhaan !" tyyppistä mutta kun näen vaunusta ovensuussa olevat kasvot en voi muuta kuin itkeä vähän lisää. Kimi kaappaa minut syliinsä ottaa vie minut vaunuuni. Painan kasvoni hänen rintaansa vasten ja hän kietoo kätensä ympärilleni. Saan vain itkeä, olla voimaton ja heikko. Hän pitää minusta kyllä huolen. Kimi ottaa kasvoistani kiinni ja nostaa leukaani niin että katson häntä silmiin ja sanoo: "Aattelin ettet sä tarviit ehkä tukee, olkapään johon nojata". Samalla hän hymyilee tuota niin hurmaavaa hymyään. Se saa minut jälleen itkemään. Hetken päästä olinkin jo itkenyt itseni uneen ja sain jälleen nukkua Kimin kainalossa.
Kun olimme saapuneet Riihimäelle äiti oli jo laiturilla vastassa. Kun astuimme ulos hetin matkalaukkuni maahan ja juoksin halaamaan äitiäni. Ja taas se alkoi, itkeminen. Molemmat meistä itki ja siitä ei ollut tulla loppua. Kimi otti matkalaukkumme ja tuli luoksemme. Ryhdistäydyin sen verran että sain esiteltyä nämä kaksi toisilleen. Äitini otti Kimin ilosylin vastaan ja vuodatti hänelle kuinka onnellinen hän oli että minulla oli hänen laisensa poikaystävä tukena näin vaikeaan aikaan. Ja vaikka tilanne on mikä on minua hävettää silti äitini käytös. Hän puhuu Kimille ku jollekki koirallle. Ja vielä kun pääsemme kotiin äitini tyrkyttää Kimille kaikkea mahdollista. Leivoksista juuri tehtyyn makaroonilaatikkoon. Kello on vasta yhdeksän aamulla ja äitini on jo tehnyt makaroonilaatikon, muffinsseja ja on parhaillaan tekemässä mustikkapiirakkaa. Leipominen on äitin tapa käsitellä surua ja se on hyvin rasittavaa sillä tälläisinä aikoina kaappi pursuaa kaiken maailman leivoksia joita ei keretä syömää ennen kuin viimeinen käyttöpäivä menee ohi, eli ne homehtuvat. Katson keittiön kalenteiria ja kysyn äidiltäni "Millon Juhis haudataan ?". Äitini ei ota kysymystä kuuleviin korviinsa vaan ähertää mustikkapiirakan kanssa sekä selittää tekopirteällä äänensävyllä Kimille kaikkea mahdollista...turhaa. Menen äitini luo, tartun hänen olkapäistään ja käännän hänet minuun niin että saan häneen katsekontaktin ja toistan kysymyksen hitaasti ja hyvin vahvasti "Mil-loin Ju-his hau-da-taan ?" ja tuijotan äitiäni silmiin silmiäni räpäyttämättäkään niin että hänen on pakko kuulla ja huomata minut. Hän vain tuijottaa minua ja lopulta hän lyyhistyy lattialle ja vain itkee. Lyyhistyn hänen kanssaan. Itken hänen kanssaan. Olemma siinä kahden ja itkemme. Hetken päästä äitini saa sanottua että Juhis haudataan viikon päästä lauanataina. Huokaisen. Onneks jo ens lauantaina...Olen vielä hetken äitini kanssa lattialla. Katselen kun hän itkee. Vihdoinki se osottaa suruaan muullaki tavoin ku vaa leipomalla.
Taputan äitiä olkapäälle, nousen ylös ja menen omaan huoneeseeni jossa Kimi makoilee sängylläni. Käyn laittamassa koneelta musiikkia ja menen hänen viereensä makoilemaan. Kun olen asettunut hänen viereensä huokaisen syvään. "Ku mun pappa, eli äitin isä kuoli, me käytii tää koko sama paska läpi. Äiti ei juurikaan itkeny, yritti vaa olla vahva ja lohduttaa mua. Sillon isiki oli viel kuvioissa mukana. Isi yritti saada äitistä jonki laista surun osotusta mut aina äiti oli vaa leipomassa. Lopulta ku se oli pihtannu surua nii se ajautu vaikeaan masennukseen eikä sitte muuta tehnykkää ku itkeny ja nukkunu." Olin hetken aivan hiljaa, kunnes jatkoin. "Äitin leipomista pitää rajottaa. Se pitää saada purkamaan sen paha olo, koska muute se menee taas siihe et se masentuu....ja nyt mä en oo täälä sen kaa..." Kimi nyökyttää päätään ymmärtävästi muttei sano sanaakaa. Ja ehkä parempi niin. Välillä on vaan hyvä osata olla hiljaa. Kun olimme siinä aivan hiljaa kuunnellen musiikkia tajusin olevani jollakin tavoin taas jopa onnellinen. Ensimmäisen kerran sen jälkeen kun sain tietää Juhiksen kuolemasta tiesin että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. "Kiitos," kuiskaan Kimille ja nukahdan.
Jooo sori tää tuli nyt vähä tällee kevyesti "myöhässä" mut ei voi mtn koska olen aina välillä vaa nii saamaton. Mut jooo :DD Vähä tollai angsti ja paska mut ei se mitää :DD Olkoot >8---D Hope U like :DD
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti