Kesäheila, Osa 1.

 Aurinko on painunut jo alas, mutta ei kuitenkaan niin alas ettei sitä näkyisi. Yötön yö, keskiyön aurinko, polaaripäivä, luettelen mielessäni, juhannus. Tosiaan, nyt on juhannus ja koko Suomen maa juhlii aamusta iltaan. Aurinko ei laskisi tänä yönä ollenkaan napapiirin yläpuolella. Toiset juhlivat railakkaammin, toisin sanoen vetivät perseet ja seuraavana aamuna valittelisivat kuinka paha olo heillä oli, ja toiset taas ottivat rauhallisemmin. Tänä yönä ilmassa on taikaa ja vanhan uskomuksen mukaan sai selville tulevan puolisonsa, kun kastautui keskiyöllä alastomana lähteeseen. Kukaan ei ole neljän seinän sisällä ja murhedi huonoa elämäänsä joka on täynnä vääriä valintoja, kukaan muu paitsi minä. Vain minä voin murhetia näin taianomaisena yönä sitä, että valitsin rauhallisen juhannuksen vanhusten ja parin perhetutun kanssa, kun olisin voinut mennä kavereideni kanssa juhlimaan. Tämänkin typerän ja ehdottomasti väärän ratkaisun olin tehnyt vain sen takia että tuohon kaveriporukkaan olisi kuulunut myös Tipe, maailman herttaisin ja komein jätkä johon olin iskenyt silmäni jo viime syksynä, enkä halunnut vaikuttaa liian innokkaalta hänen suhteen. Tipe oli saanut tietää kiinostuksestani kun eräs ystävistäni oli lukenut päiväkirjaani ja kertonut asiasta Tipelle. Otin silloin hieman etäisyyttä, mutta en paljoa. Mitä helvettiä päässäni oikein pyöri kun ilmoitin Nannalle jääväni kotiin !? En ymmärrä itseäni, vihaan itseäni.

Istuin nojatuolissani olutpullo kädessä ja tuijotin vihaisena subilta tulevaa ohjelmaa, jonka nimeä en edes tiennyt. Se olikin aivan idiootti ohjelma, joten ei kai sillä ollut mitään merkitystä etten tiennyt sen nimeä. Vanhukset ja Martti ja Anneli olivat juuri menneet saunaan, joten eivät tulisi sieltä hetkeen pois. Saunasta kuului valtava ja iloinen puheensorina ja naurun remakka. Katsoin pöydällä olevia viinapulloja. Mitähän vanhukset sanoisivat jos veisin tuosta yhden ja menisin rantaan hukuttamaan murheitani. Huomaisivatko he edes yhden pullon ja minun katoamista? mietiskelin yhä pulloja tuijottaen. ”Eivät varmaakaan”. Säikähdin omaa vastaustani. Olinkin sanonut sen ääneen. Tähyilin ympärilleni ettei kukaan vain kuullut sitä ja jatkoin pullojen tuijottamista. Minkä niistä edes ottaisin ? Kossupullonko ? Vaiko tuon todella arvokkaan viskipullon jonka Martti ja Anneli olivat tuoneet tullessaan ? Miltäköhän se edes maistuu ? En ollut vielä ennen maistanut viskiä. Se haiseeki jo niin kamalalle, etten ole tahtonut maistaa sitä. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Voisin ottaa tuon kossupullon ja täyden pullon jääteetä ja kokista jääkaapista kyytipojaksi. Katsoin jälleen ympärilleni ja kun totesin ettei ketään ollut näkemässä tekoani nappasin kossupullon pöydältä, kävin jääkaapilla ja lähdin rantaan.

Kävelin rannan laiturin päähän ja levitin huoneestani nappaaman viltin siihen ja istuin sen päälle. Heitin viime vuonna bulgaariasta tuomani puman varvassandaalit jalastani viereeni ja laskin jalkani veteen. Veden pinta ylettyi hieman oli puoleen pohjettani ja oli ihanan viileää. Yllättävän lämmintä jokivedeksi. Olin laittanut kossupullon, jääteen ja kokiksen mansikoitten kanssa pieneen koriin. Laitoin korin viereeni ja nappasin kossupullon korista ja otin suuren hörpyn. Se poltteli sisuskalujani ja ravistutti minua. Hyi helvetti, ajattelin, mutta silti otin samantien toisen samallaisen kulauksen perään. Päässäni alkoi jo sumentua, mutta ajattelin vielä silloin täysin selkeästi. Otin hieman kokista rauhoittaakseni kossun polttelua kurkussani ja söin muutaman mansikan. Tuijotin eteeni. Joen pinta oli aivan tyyni ja aurinko oli värjännyt horisontin hempeen vaaleanpunaisen ja oranssin sekoitukseksi. Mietin niitä näitä ja mieleeni tuli, että mitäköhän porukka tekee tällä hetkellä. Pitäiskö soittaa jollekki, vaikka Nannalle ? Kun muistin Nannan ja aloin käymään keskusteluamme kahvilassa tänään aijemmin päivällä. Keskustelua jossa kerroin jääväni kotiin vanhusten kanssa. Tajusin jotain minkä olisin halunnut unohtaa heti, todeta vain että olin kuvitellut koko asian, mutta se rupesi vaivaamaan minua, joten aloin pähkäilemään asiaa. Miksi Nanna ei ollut kyseenalaistanut päätöstäni jättää bileet väliin ? Kysymykseni alkoi vaivata minua. En voinut ymmärtää. Nanna olisi normaalisti vinkunut minua tulemaan niin kauan että olisin pyörtänyt päätökseni ja tullut juhlimaan heidän kanssaan. Mutta tällä kertaa hän oli vain sanonut, että ”No sepä harmi. Vietä hauska Jussi vanhusten kanssa” ja jatkanut lehden laihojen naismallien ihmettelyä. Olin niin tyytyväinen silloin ettei Nanna ollut alkanut kyselee mitään ja vinkumaan minua tulemaan, etten tullut edes ajatelleeksi, että Nanna voisi olla vain tyytyväinen siihen etten ole paikalla. Tykkääkö Nannaki Tipestä ? Ollaanks me kiinostunu samasta jätkästä ? Tää ei voi olla totta. Miks mä en oo aikasemmin tajunnu tota ? Sehän on ihan itsestään selvää, että Nannaki on iha korviaan myöte raskastunu Tipeen. Sehän on aina hirveen äkänen ku mä puhun Tipestä ja siitä mitä se oli tehny ja mitä se oli sanonu. Aina se alkaa tiuskii et ”Oo jo hiljaa ! Ketää ei kiinosta.”, se sattuu joka kerta. Nanna on myös aina uppoutunut omiinajatuksiinsa ja kamalan ahdistunu ku me ollaa Tipen kaa samas tilas ja haluu aina lähtee kotiin tai jonnekkin muualle. Tilanteita joissa on ollu itsestään selvää, että Nanna on kiinostunut Tipesta, alkaa ilmestyä mieleeni kuin liukuhihnalla. Alan ahdistua ja tuntea jääneeni alakynteen. Hävinny pelin, jota en ollut edes tiennyt pelaavani. Vittu mä oon ollu sokee, ajattelin, en oo huomannu että mun paraskaveri on kusessa samaan jätkään. Otin taas kunnon kulauksen kossupullosta ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Ne valuivat vuolanaan, kuin pato olisi murtunut. Olin murtunut henkisesti ja turmellut itseäni fyysisesti. Olin niin vihainen itselleni.

Kun olin istuskellut siinä laiturin pässä varmaan jo kaksi tuntia, jalat yhä vedessä, ja setvinyt ajatuksiani, jotka olivat kylläkin vain menneet enemmän solmuun, huomasin viinapulloni olevan tyhjä. No, se oliki jo puoliks tyhjä, ajattelin. Laitoin pullon koriin ja otin lähes täyden mansikkarasian syliini ja pari hörppyä jääteepullosta. Viinan sumentama katseeni alkoi hiljalleen kirkastua ja palautua ennalleen. En ollut itkenyt hetkeen joten oloni alkoi senkin puolesta helpottua. Olin saanut itkettyä suurimman osan henkisestämyrkystä pois, joten minulla oli jo paljon kevyempi olo. Olin myös syönyt litran mansikoita ja juonut litran jääteetä, joten viinankin vaikutus oli jo haihtumassa. Olin myös tainnut nukahtaa välissä, sillä vedenpinta oli jo melkein polvieni kohdalla. Kun ajattelin Tipeä ja Nannaa tuijottaessani samaa maisemaa, mitä olin jo viimeiset kolme tuntia tuijottanut, asia alkoi selkeytyä. Huomasin heidän toisiinsa luomat katseet, sen vaivautuneisuuden kun olin heidän molempien kanssa, heidän yhteiset tapaamiset. Jälleen sain huomata, että kyyneleet nousivat silmiini ja valuvan jälleen pitkin poskiani tippuen lopulta käsilleni. Vihasin itseäni yli kaiken. Miks en ollu huomannu sitä ? Miks Nanna ei ollu kertonu mulle ? Luulikse et mä suutun sille enkä anna enää ikinä anteeks ? Pohdin hetken näitä ja monia muita kysymyksiä, kunnes päätin jättää asian huomiseen. Tavata Nannan kahdestaan ja jutella asiasta. Sanoa hänelle ettei maailmani kaatuisi siihen etten saakkaan Tipeä. Maailma pullollaan komeita ja ihania miehiä, vaikka valitettava totuus onkin se että Tipen kaltaiset miehet ovat harvassa. Tämän päätöksen tehtyäni huomasin hymyileväni jälleen. Viikkoihin en ollut hymyillyt yhtä aidosti. Se tuntui niin hyvältä. Olin niin tyytyväinen ja onnellinen, etten ollut kuullut jonkun tulevan laiturille. Huomasin tämän henkilön vasta kun hän peitti silmäni ja sanoi omituisella äänellä ”Arvaa kuka !”.

AH ! Tätä mä oli oottanu ! Hyvää ideaa ja inspiraatiota kirjottaa useamman osan novelli ! Oon niin ylpee ittestäni :D En kyll sit tiiä et miten arvattavaa ja tylsää luettavaa toi on mut toivottavasti tykkäätte :) Saatte toki sit kertoo mielipiteenne tästä :D Jatko-osaa tulee sitte joskus ens viikol :) Tai ehkä jo tällä viikol :D Mutta juu haluun täs välis kiittää teitä lukijani ! :) Teille on ilokirjottaa ja aina kun tuun kirjottaa nii sei oo pakko pullaa :) Kiitos siis teille !

Suljettu osasto

Mustahahmo on yksin pimeässä. Se kävelee kohti satamaa jossa tapasin eknsimmäistä kertaa Jannen. Se katselee hetken ympärilleen. Hetken päästä hän rupeaa itkemään. Se nousee sataman korkeimmalla kaiteella ja katsoo alhaalla virtaavaa vettä. Olin monesti ajatellut että tuonne jos putoaisi ei selviäsi hengissä. Tummahahmo laskeutuu alas. Otaa taskustaan kynän ja paperia ja kirjoitan lapulle ”Rakkaat vanhemmat ja ystäväni. En jaksanut enään elää joten päätin hypätä tältä kaiteelta alas järveen. Koittakaa ymmärtää miksi tein niikuin tein. Rakastan teitä ♥:lla...” En saanut nimestä selvää. Mustahahmo asetti lapun niin ettei tuuli veisi sitä mukanaan ja sen huomaisi nopeasti. Se nousi takaisin kaiteelle ja...

”Saavumme Rovaniemelle, joka on tämän junan pääte pysäkki. Kiitämme kaikkia matkustajia. Tervetuloa uudelleen.” Säpsähdin ylös. Sydämeni löi vamaan tuhatta ja sataa kun heräsin kamalasta painajaisesta. Tajusin, että olin itkenyt itseni uneen ja nähnyt kamalaa painajaista. Hetken ihmeteltyäni rupesin sullomaan tavaroitani reppuun, kyyneleitä pyyhkien, ja repimään isoa matkalaukkua ylhäältä alas. Takanani oleva, ehkä 17-vuotias poika, seurasi puuhiani tarkasti. Aina kun katsoin häntä hän siirsi katseensa muualle. En aina ymmärrä täkäläisiä. Aivan...minustakin tulee täkäläinen..taas. Jouduin muuttamaan tänne, koska äitini oli löytänyt uuden miehen, jota rakasti sokeasti, ja jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä. Miehessä ei ollut mitään vikaan, mutta ne sen kakarat.. En tullut niiden kanssa toimeen, en sitten millään. Päätimme äitini kanssa, että muutan isäni luo. Olin oikeestaan onnellin tästä muutoksesta. Olin niin paljon onnellisempi täällä kuin Helsingissä. Kesästä tulisi paras moneen vuoteen. Kun olin saanut tavarani kasaan menin oven eteen odottamaan että pääsisin nopeasti pois junasta. Kun juna pysähty avasin oven, heitin laukkuni edeltä ja hyppäsin itse perässä. Kun aloin nostamaan laukkuani ylös  joku tuli eteeni. Nostin hitaasti ja varuillani katseeni ylös. Se oli Janne. Nousin seisomaan ja täysin ajattelematta halasin Jannea. Päästin kuitenkin hyvin nopeasti hänestä irti ja astuin pari askelta taakse päin. Kysyin Jannelta äkäisesti: ”Kuka sulle kerto et oon tulos tänne ?”. ”Isäs...” Janne vastasi ja hymyili minulle hänen uskomattoman upeaa hymyään, joka vie jalat alta keneltä tahansa. ”Hmm...ok...kauan oot oottanu tääl ?” kysyin vältellen hänen katsettaan. ”Jonki aikaa, mut Ma oottaa meitä tuol autos. Isäs ei oo viel tullu kotiin nii me sovittii et tuut meille...” Janne kertoi. ”Okei, en ylläty...” tuhahdin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei isäni kerkeä tulla kotiin ennen minua. Janne otti isomman laukkuni ja kantoi sen veljensä autoo. Niiden siskoki oli mukan. Sen nimi on Kaisa. Tulimme Kaisan kanssa hyvin toimeen ja olin onnellinen, että hänkin oli tullut mukaan. Jannen ja Kaisan veljen nimi taas on Markus, mutta kaikki kutsuu sitä Makeksi. Krista istui pelkääjän paikalla ja Make ajoi, joten me istuimme takapenkille. Koko matkan ajan kaikki oli aivan hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan ja tunnelma oli hieman vaivaantunut.

Vihdoin saavuimme Jannen ja sen perheen etupihalle, jolle Make pysäytti auton. Make kantoi laukkuni Jannen huoneeseen. Olin hieman ihmeissäni, että minut majoitettiin Jannen huoneeseen. Emmehän olleet edes puhuneet toisillemme sen jälkeen kun Janne jätti minut. Välimme eivät ole vieläkään palautuneet ennalleen ja samassa tilassa oleminen on hyvin takkuisaa. Aivan kuin olisi paleltanut sormensa, eivätkä ne tahdo toimia. Jäimme Jannen kanssa alakertaan missä Jannen äiti, Marjatta, oli. Marjatta oli aivan hysteerisen onnellinen, kun tulin pitkästä aikaa Rovaniemelle. Kerroin hänelle muuttavani isäni luo ja hän halaili ja suuteli minua poskille hokien ”IHANAA ! Mahtavaa ! Aivan superii!”. Jannen äiti on aivan ihana ja sympaattinen persoona ja hänestä ei ole vaikea pitää. Hän oli tehnyt minulle ruokaa, jonka Janne lopulta söi, koska minulle ei maistunu. Olin vielä niin hämmentynyt tästä kaikesta ja järkyttynyt painajaisestani. Se toi mieleeni Marin. Kun Make tuli alas menimme Jannen huoneeseen. Janne laittoi oven kiinni ja lempi musiikkiani. Katselin Jannen huonetta. Mikään ei ollut muuttunut, sitten viime käyntini. Minun ja Jannen kuvaki oli vielä samalla paikalla. Menin katsomaan kuvaa. Janne tuli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni. ”En tajuu miks jätin sut...oisko meil viel mahdollisuus ?”. Katsoin häntä hetken ja sanoin ”Oon oottanu siittä asti ku jouduin muuttaa mutsin luo et sanot ton ja en pysty sanomaan ei vaikka ehkä haluaisinki...”. Halasimme toisiamme lujempaa ja Janne suukotteli ostaani. Menimme hetkeksi makoilemaan Jannen sängylle. Janne otti minut kainaloonsa ja juttelimme niitä näitä.

Jannen puhelin soi. Janne vastasi puhelimeen ja sieltä kuului kiljuntaa. Miksi joku soitti Jannelle tuntemattomasta nunmerosta ja vain kiljui. Janne lopetti puhelun, mutta puhelin soi uudestaan. Taas tuntemattomasta. Janne vastasi siihen ja sama juttu, kiljumista, mutta nyt kuului myös sopertavaa puhetta. Puheesta erotti sanat ”Tulkaa” ja ”Saarenkylän valintatalo”. Nyt soittaja löi itse luurin korvaan. Kuka soittaja on ja mitä hän haluaa ? Mitä on tapahtunut ? Onko kenellekkään muulle soitettu ? Päätimme soittaa kaikki ystävämme läpi, kaikki paitsi Mari vastasivat ja kertoivat, että heillekin oli soitettu. Aloimme Jannen kanssa epäilemään soittajaa Mariksi. Mari on entinen paraskaverini täältä Rovaniemeltä. Mari käytti kovia aineita ja oli saanu päänsä todella sekasin. Yritin aluksi itse saada Marin eroo huumeista ja pärjäsin siinä aika hyvin. Hän joutui kuitenki muutama vuosi sitten suljetulle osastolle, koska jouduin muuttamaan etelään äitini luo enkä ollut enään huolehtimassa hänestä. Osa syy siihen, että hän joutui osastolle oli myös ehkä se että hän yritti tappaa Jannen kun hän jätti minut, juuri ennen muuttoani Helsinkiin. Hänestä oli tullut kuulema täysin hullu ja hänellä on pahat vierotusoireet. Hän oli jopa yrittänyt itsemurhaa ja karata osastolta. Ja nyt hän oli varmasti myös onnistunut siinä.

Puimme ulkovaatteet päälle ja lähdimme kävelemään 200 metrin päässä olevaan risteykseen, jossa Lilli ja Janita jo odottivat Emman ja Nikon kanssa muita. Halasimme ja kyselimme toistemme kuulumiset nopeasti ja sitten siirryimme tämän hetkiseen. Lilli ja Janita kertoivat, että Mari oli tehnyt tämän tapaisia puheluja ennenkin, mutta sillon hän ei ollut niin sairas mitä nyt. He kertoivat myös siitä illasta kun Mari yritti tehä itsemurhan. Hän oli päässyt viikonlopuksi äitinsä luo, jolla oli myös ongelmia alkoholin ja huumeiden kanssa. Hänen äitinsä oli päästänyt hänet Emman luo yökylään ja he olivat järjestäneet hurjat kotibileet. Mari oli ollut ennen bileitä todella hyvässä kunnossa, mutta illan edettyä pidemmälle Emma oli löytänyt Marin heidän vessan lattialta lääkepurkki kourssa ja toisessa kourassa viinapullo. Emma oli soittanut ambulanssin ja Mari vietiin sairaalaan, josta hänet sitten vietiin takaisin osastolle. Seuraavina päivinä Mari oli ollut kauhuissaan itsemurha yrityksestään ja oli jopa ollut hetken oma ihana itsensä ja ystävämme olivat saaneet käydä katsomassa häntä. Seuraavassa hetkessä hän oli taas ihan hullu ja puhunut kuinka kaikki ovat paholaisia ja joutuvat helvettiin. Nyt Marin tila on kuulema paranemaan päin, mutta hän on vielläkin täysi sekopää. Lopulta kaikki olivat paikalla ja lähdimme kohti Valintaloa isona kasana. Ihan toisissamme kiini ja toisiamme kädestä kiinni pitäen.

Hetken päästä olimme vihdoinki Valintatalon parkkipaikalla. Huutelimme Maria ja lopulta hän tuli nurkan takaa. Hän näytti tosi pelottavalta. Hänen silmänsä olivat pikimustat ja ihonsa keltaisen kalpea. Hänen hiuksensa olivat aivan kuolleet ja takkuiset ja vaatteet resuiset ja likaiset. Marin kädet olivat täynnä arpia, jopa jalatkin. Hänen äänensä oli aivan erillainen kuin ennen, täynnä pelkoa ja pahaa oloa. Kädessään hänellä oli lappu jossa luki jotakin, mutta en nähnyt mitä. Yhtäkkiä muistin uneni. Se tumma hahmo näytti lähes samalta, kuin Mari nyt. Yritin saada Marin sotkuisesta käsialasta, joka oli joskus ollut kaunein ja selvin käsiala jonka tiesin, selvää. Sain sen verran että pystyin lukemaan lauseen ”Koittakaa ymmärtää miksi tein mitä tein.” Rynnin kaikkien keskeltä eteen ja aloin puhua Marille. Mari tuli lähemmäs minua ja tutki minua päästä varpaisiin. Hänen silmissään oli kyyneleitä ja leukansa vapisi, hän vapisi kauttaaltaan kuten haavan lehti. Hetken päästä hän sanoi itkuisella äänellä kyynelten valuessa poskille: ”Sie lupasit...”. Nyökkäsin ja yritin pitää itseni kasassa, estää omia kyyneliäni. Mari jatkaa ”Sie lupasit, ettet päästä minua osastolle ja missä mie oon nytte ? OSASTOLLA ! Kato mua nyt ! Mie oon kuollu. Kuolleempi kuin koskaan. Kaikki pelkää mua, eikä mulla ole yhtää hyvää syytä ellää ! Sie et oo ees pitänyt minuun yhteyttä, et sit minkää laista ! Mie oon eläny siinä toivossa että sie tuut ja haet mut pois osastolata...” Mari huutaa minulle, eikä anna minulle aikaa selittää mitään. Lopulta en jaksa enään kuunella syytöksiä, siitä mitä en ollut tehnyt ja keskytin Marin: ”MARI ! Niin lupasinkin ! Mie tiiän sen. Ja et voi uskoakkaa kuinka huono omatunto minulla on siitä ! Mutta mie en ole saanu käydä täällä puoleen vuoteen ! En saanu sinun uutta numeroa koska sie unohit antaa sen minulle eikä kukkaa antanu sitä sitte mulle ! Oon kyselly sinun kuulumisiasi, mutta kukkaa ei oo kertonu mittään, eivät ole halunneet huolestuttaa ! Eikä nää oo vissiin välittäny mun terveisiäni sulle !” Katsahdan pahasti muihin ystäviimme ja jatkan: ”Kyllä mie oon sinut muistanu ! En vois unohtaa sua ! Ja nyt muutin tänne takaisin ja voin hakea sut pois osatolta, jos vaa palaat sinne takasi, ymmärräkkö sie ?” Mari katsoi minua hetken ja nyökytti sitten päätään myöntävästi ja yritti niellä itkua. Hän pudotti lapun kädestään ja juoksi halaamaan minua tiukasti ja itki minun olkapäälleni, aivan kuten silloinkin kun asuin vielä Rovaniemellä, ja vanhempani olivat onnellisia, ja hänellä oli murheita. Enään en pystyny pidättelemään omaa itkuani ja siinä me sitten itkimme. 

Keskustelin Marin kanssa hetken aivan kahden kesken. Sovimme siitä miten asiat nyt etenevät ja lähdimme Jannen kanssa viemään häntä takaisin osastolle. Keskutelin sielä osaston pomon kanssa Marin hakemisesta pois osastolla. Sain hakea Marin viikon päästä, kun isäni oli palannut työmatkoiltaan. Olin Jannen ja Lillin kanssa päivät pitkät Marin luona. Marin lääkärit katsoivat meitä hymyillen, kun he näkivät Marin niin iloisena ja kun Mari parani silmissä. Isäniki oli iloinen, kun näki Marin niin hyvässä kunnossa. Kun olimme saapuneet Marin ja isän kanssa meille ajattelin, että kesästä todellakin tulee paras moneen, moneen vuoteen. Vanhat ystävykset jälleen yhdessä.

Toivottavasti tykkäsitte :) 

ROVANIEMI !

Joo eilen saavuin sitten tänne Rovaniemi-Cityyn ja en sit millään jaksanu raahautua koneelle joten saatte tnää joissan vaiheessa viime viikon novellin ;) En jaksa nyt heti sitä alkaa kirjottaa kun tässä pohdiskelen että millasen puhelimen sitä ittelleen hommais...Vähä pakko alkaa sellasta kattelee ku toi mun nykynen alkaa oikeesti hajoo käsiin :o Sammuileeki ittestään ja sekoo vähä välii iha tyystin. Ei kiva. Mut tääl on satanu koko päivän vettä ja käytii isin kaa kyselee mulle vähä töitä yhest paikasta, mutta sielä ei ollu pomo paikalla nii jätin sitte lappusen sille jossa kerroin vähän ittestäni ja mulle sanottii, että sieltä sitten soitellaan jossain vaiheessa. Sitten käytii Vanttauksella (isi kävi laittaa loton) ja olin laittanu sinnekki hakemusta nii sitte se kassa mies kysy että "Sinäkö se hait täältä töitä ?" katoin hieman ihmeissäni että mistä se arvasi ja sitte tajusin että tossaha on isi ja ymmärsin että se oli vaa laskenu 1 + 1 = 2 ja tsädääm ! Mutta nyökkäsin ja totesin että "khyllä". Sitte se kerto että sillä ei oo tarjota kesätöitä mutta sitte se oli puhunu jollekki sen kaverille ja se oli sit sanonu että sillä saattais ollakki ja tititititdiii mulla on varmaa kohta töitä ;) Pitää nyt kuitenkin koputtaa puuta :D "Kop, kop". Voisin kohta mennä kattelee että mitä tuo isi touhuaa tuola autotallissa ja kysyy että tarviiko se apua...jos jaksan. Toisaalta voisin vähän soitella kitaraaki....jos jaksan. :D Mahdollisuuksia on monia...jos vaa jaksaa. :D
MUT ADIOS ! Ainaki hetkeksi ;)

Keskiviikko 13.6

Rovaniemi City

"Sini ota sylii !" oli Ellan ekat sanat mulle tnää ku tulin tänne Pensuon ihmeelliseen maailmaan. Täällä sitä sitten ollaa kaks päivää lapsenlikkana.
Aina ei tosiaan suunnitelmat mee nii ku oli aatellu ja ei menny tosiaan nytkää. Mut aina ei voi saada mitä haluaa. Mutta tosiaan ! Sunnuntaina sitte Rovaniemelle ! Ihanaa <3 :) En tiiä yhtää kauan siel tulee sitte oltuu että ei kannata kysellä millon tuun takas, koska ei voi tieta :D
Mutta nauttikaa toki mun seurasta täällä Nastolahoodeil viel nää muutamat päivät ennen ku katoon tonne kaaaaaaauas porojen ihmeelliseen valtakuntaa minne aurinko ei paista...tosin kyllä sinne aurinko paistaa, mut kuitenkin...teidän ulottumattomiin ;D

Teineilyä

Käytii eilen Pinjan kanssa räpsimässä kuvia toisistamme ulkona ja metsästämässä uutsia profiili kuvia. Haimme jotain erikoista paikkaa, mutta Nastolassa mitään kovin erikoista paikkaa (jossa ei olisi ihmisiä ihmettelemässä) ei oikein taho olla joten päädyimme ensin hieman syrjäiselle leikkarille. Toinen oli mallina jolle kuvajaa aina huuteli sanoja joita toisen piti sit "kuvailla". Sää oli kyllä hieman rasittava, koska koko taivasta peitti ohut harmaa pilviharso jossai ollut ainuttakaan rakoa josta aurinko olisi päässyt pilkahtamaan. Tämä ilkikurinen pilviharso taas vaikutti siihen että valotus ei ihan aina mennyt niiku piti vaan useat kuvat siis ylivalottui pahasti --->

Tiedetään että touhumme on aika "teinimäistä", mutta meill oli iha älyttömän hauskaa ja välillä pitää elää tätä meidän ihanaa teinielämää. Ja sitä paitsi kun käveli ympäri nastolaa ja hyppi ja pomppi ympäriinsä nii se on aika rankkaa ! :D Siinä tuli oikeesti kuuma kun meni ympäri urheilukeskuksen hiekkakenttää pää kolmantena jalkana ja toinen yritti saada susta siedettävän näkösiä kuvia :D

Urkassa meitä kuitenkin riivasi kaiken maailman hyttyset ja muut pörriäiset, joten niidenkin ahistelemana pomppi ja juoksi huutaen ympäri kenttää muutenki ja ettei vaan keltään jäisi huomaamatta että olimme paikalla...

Viimeisinä kuvina joita urkassa otimme olivat itselaukaisimella otetut "kaveritoveri"-kuvat. Neljä kymmenen kuvan sarjaa saimme otettua ennen kuin kamera ilmoitti olevansa täynnä meidän touhujamme, eli muistikortti oli täyttynyt äärimmilleen meidän kuvia (sekä kaikkia muitaki kuvia minoksen esityksistä kavereitten ylppäreihin) ja piti palat lähtöpisteeseen, eli meille, tyhjentämään muistikortti. Tätä ennen kuitenki söimme hiukan. Kun saimme kuvat koneelle jatkoimme "editorial-kuvauksilla", mutta sitten loppui aika ja pinjan täytyi lähteä :/

Editorial-kuvaukset ei kuitenkaan menneet ihan nappiin, koska turhautumista oli ilmassa. Toisin sanoen keskittyminen oli aivan nollassa ja kuviin ei saatu enään niitä kauniita ilmeitä vaan suurin osa ilmeistä oli irvistyksiä tai muita saman tapaisia. Pinjaa emme edes kerenneet "maskeeraamaan" vaan annoimme Pinjan olla luonnonkaunis (joka hän myös mielestäni on...). Pinjalle kuitenkaan juuri mikään kuvista ei kelvannut -.-  Vaikka mielestäni tuossakin on kaksi todella kaunista otosta :o Mutta joo ! Tulimme siis päivän lopussa siihen loppu tulokseen, että kuvaamisenkin voisi vallan hyvin laskea urheilulajiksi ! :)

Kiitos Pinja kun sain viettää kanssasi näin hulvattoman päivän ! ;)

”Wish you were here”

Katsoin junan ikkunasta nopeasti vaihtuvia maisemia ja yritin pidätellä kyyneleitäni. Olin matkalla Helsinkiin. Huomenna olisi aikainen herätys ja pitäis raahautua kouluun. Huokaisin syvään. Olin ollut viikonlopun kotona Joensuussa. Tuo viikonloppu oli ollut ehkä yksin raskaimmista viikonlopuistani pitkään aikaan. Oli ollut veljeni hautajaiset ja olin riidellyt pahasti erään hyvän ystäväni kanssa, joka ei varmaan enää ikinä ole ystäväni. Mutta en nyt millään jaksan ajatella sitä. Oikeastaan olen jopa iloinen siitä ettemme varmaan ikinä puhuisi toisillemme. Olemme kuitenkin niin erilaisia, liian erilaisia. Meillä ei oikestaan ole muuta yhteistä kuin koulu, seurakunta ja porukka johon kuulumme. Muten olemme kuin yö ja päivä.

Aloin keksiä eroja toisistamme, joilla perustelin itselleni miksi emme enää voisi olla ystäviä. Ensin keksin että meillä on aivan erilainen perhetausta huolimatta siitä että molempien vanhemmat ovat eronneet. Minä tosin olin aivan pieni ja Mira taas oli kahdeksannella luokalla. Häne vanhempansa eivät ole kovin hyvissä väleissä, kun taas minun vanhempani ovat vieläkin tärkeitä toisilleen. Mira joutuu tahtonsa vastaisesti asumaan äitinsä luona, kun taas minulla ei ole mitään sitä vastaan. Toiseksi syyksi keksin sen, että Mira yrittää iskeä jokaisen vastaan tulevan kaksilahkeisen eikä häpeä sitten yhtään, kun taas minä en edes pysty jutella ihastukselleni nolaamatta itseäni. En osaa flirttailla kun taas Mira...ehkä vähän liikaakin.

Kun aloin miettä tuota Miran jatkuvaa ”iskemispakkomiellettä”, minua alkoi ärsttää oikein urakalla. Muistin nimittäin erään kamalan kauden, kun Mira yritti iskeä kaikkia tärkeitä kaveripoikiani. Hän pilasi kaikki silloiset lupaavat suhteeni puhumalla ihastuksilleni minusta paskaa selän takana ja samalla yritti iskeä heitä. Hän yritti jopa iskeä veljeäni, vaikka oli juuri vähän ennen sitä pilannut suhteeni hänen veljensä kanssa pakottamalla, oikeastaan uhkailemalla minut unohtamaan hänen veljensä, koska hänen mielestään kaverin veljen kanssa ei saa vehkeillä. Äkisti unohdin kaverin ja ärsytyksen takavasemmalle ja muistamaan juuri haudatun veljeni, ja sen kuinka tärkeä ja läheinen hän oli minulle aina ollut.

Veljeni oli minua kaksi vuotta vanhempi ja oli aina ollut minun supersankarini. Hän oli aina puolustellut minua urheasti, kun vahemmat pojat olivat kiusanneet minua. Hän myös auttoi minua läksyissä ja ihmissuhdeongelmissani. Hän oli aina , ihan aina, tukenani, ja hän tiesi minusta kaiken. Tunsin oloni turvalliseksi hänen lähellään. Ajatellessani veljeäni silmiini alkoi muodostua kyyneleitä. En enään voinut estää niitä. Isoveljeni oli hyvin suosittu kotikonnuillani ja oli raivannut minulle tien hyviin piireihin. Nämä eivät olleet sellaisia joilla kusi oli noussut hattuun ja jonka takia olivat alkaneet läträtä viinalla ja menettäneet statustaan kännissä pelleiltyään. Veljeni ystävät olivet rehtejä ja kaikille mukavia tyyppejä, jotka aidosti välittivät kaikista ja puolustivat heikompi. Olin hyvin kiitollinen veljelleni. Veljeni parhaimmat ystävät olivat tietenkin veljeni hautajaisissa perjantaina, ja sielä oli siis myös Miran veli Janne, joka oli veljeni parhaista ystävistä parhain. Hän oli ollut tukenani koko päivän, ja se jos mikä oli minulle tärkeää. Tuosta – ja siitä että kunnioitimme veljemme tahtoa, ettemme kutsu Miraa hänen hautajaisiinsa – Mira sitten suuttuikin, ja kaikista lukuisista riidoistamme suurin ja lopullisin oli alkanut. Siitä ei ollut enää paluuta menneeseen.

Unohdin kuitenkin taas Miran ja aloin ajatella veljeni kuolemaa ja hetkeä ennen kuin hän lopulta menehtyi. Se sai minut muistelemaan tarkasti sitä hirveää hetkeä, kun sain kuulla, että veljeni oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen eikä hänellä olisi enään montaa tuntia eliaikaa. Kävin jälleen kerran sen kamalan hetken, kun pidin veljeäni kädestä kiinni, ja hän kertoi viimeisillä voimillaan minulle, kuinka kukaan ei saisi jäädä vatvomaan suruaan, vaan hyväksyä se että hän ei ole enää fyysisesti luonamme. Tuolloin hän myös vaati, ettemme kutsu Miraa hänen hautajaisiinsa ja että en saisi päästää Jannea menemään. Tuon jälkeen hän päästi kädestäni irti ja hyvästeli vielä vanhempamme ja sitten hän poistui keskuudestamme...Havahduin hiemen kun iPodistani alkoi soida Avril Lavignen kappale ”I wish you were here”. Tuolloin huomasin, että hetki sitten silmiini muodostuneet kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

Muisteluni keskeytyi puhelimeni piippaus viestin merkiksi. Kaivoin puhelimeni lauskustani ja pyyhin kyyneleeni ja niiden mukana levinneen meikin hihaani ja avasin viestin. Kun aloin lukea viestiä huomasin sen tulleen Jannelta. Kun olin lukenut viestin aloin itkeä eikä se tahtonut loppua millään. Mutta tällä kertaa itkin onnesta ja helpotuksesta.

Toivottavasti tykkäsitte ;)  

Nyt on siis eka kokonainen lomaviikko ohi ja aurinko paistaa pienen "myrskyn" jälkee :):D

Huomenna uus viikko ja uudet kujeet ;) 

Keskiviikko 6.6

Mun onneks Tanssiakatemiasta alko just uus kausi :) En ehkä kuolekkaan, mut silti...yhyyy ;----;
Menin tosiaa eilen mun siskolle yöks ja vahin tänää sen vanhempaa lasta. Oli kyllä varsin hurja päivä Leevin kaa :D Sitte tulin kotii ja katottii Pinjan ja Hannan kaa Ps. I love you. Oon luultavasti kattonu sen turhan monta kertaa ku en ees enää itkeny ? :D Hups...
Sitte ku Pinja ja Hanna läks ryntäsin koneelle ja aloin taas kattoo Tanssiakatemiaa joka jäi lyhyeen koska piruvie lähti sähköt -.- Mutttttt ei voi mtn..empä turhaantunu liikaa siihen et Suomessa ei oo sellasii miehii ja et en pitäny tanssista kaksin käsin kiinni sillo joskus aikoinaan...
Nyt voisin mennä taiteilemaan (piirtämään siis tikku-ukkoja....) ja itkemään itseni uneen :)
Kuulostaa ihan liian hyvältä -.-

Tiistai 5.6

Lauantai tosiaan meni menojaan ja loma alko. Tuli käytyy Tanen ylppäreissä ja sitte pidettii tyttöjen kaa sisä"piknikkiä" meillä :D Oli kyllä varsin hauskaa jälleen kerran :)
Sunnuntaina sitte käytii Tiitan ylppäreissä. Käynti vähä veny ja kotii pääsinki vasta maanantaina puol neljä :D Hups :D Mut sielki oli iha älyttömän hauskaa ! :) Eilen sit ku pääsin kotii katoin Tanssiakatemiaa varmaa neljä tuntii ja sitte Saana tuli meille ja värjättii sen hiusket :D Ja nyt sit Saanan vierailu vähä veny ja lähti kotii tänää tossa puol kymmeneltä. Siitä asti kattonu taas Tanssiakatemiaa. Koht ne loppuuu ja sit en tiiä mitä tehä koska oon esim. riippuvainen ? adiktoitunu ? höperö ? Varmaa kaikkii noita :D Mutta minkäs sille mahtaa :D Tänää systerille yöks ja huominen päivä sen pojan Leevin kaa :)

MUTTA ! Se haaste josta puhuin aikasemmin !
En osannu päättää yhtä joten otin kaks ;) Ja ensimmäinen on se että kokeillaa Pinjan kaa joka viikko uus urheilulaji. Joten ideoita tänne päin ! Sen pitää olla suht halpaa ja sitä pitää voida kokeilla tässä Lahen alueella. Muita isompii rajotteita ei ole :) Sen ei tarvi ees olla kunnon urheilulaji, mutta kunhan siinä liikutaa ! :D
Tää me nyt sit alotettii Pinjan kaa viime perjantaina ku meillä oli liikuntapv koulussa ja me oltii aamupäivä jousiammunnassa. Oli siis iha super kivaa, ja oonki jo maininnu että rakastuin siihen ! :D (Heti ku pääsen Roihi nii alan harjottelee isin jousella ;>) Koht oon Nastolan Robin Hood - varastan rikkailta köyhille ;)
Toinen haaste sitten onkin sellainen "mun ikioma-haaste", jossa kirjotan yhen novellin viikossa ja julkasen sen täällä. Voi ei, mitäköhä tästäki tulee :D Mut nyt mä jatkan Tanssiakatemiaa (en taho että ne loppuu mut en voi olla kattomatta !! MIKÄ MUA VAIVAA ;___;) !!

Positiivisuus

Tänää on ollu kyll ehk positiivisin päivä ikinä kiitos hissan kokeesta saadun YSIN ja äikästä ja terkasta saatujen kasien ! :) Oon NIIN ylpee ittestäni ku aattelin et noi olis menny iha persiilleen mut ei onneks ^^ No kylhä tuonne sekaa mahtu huonompiakin numeroita mut ei anneta niitten häiritä ;)
Jousiammuntaki oli iha sika kivaa !! Rakastuinko ? HELL YEAH !! Norsupalloki meni iha kivasti ;)

MUTTA ! Huomenna ois suuri päivä puolin ja toisin ;)
Ja tää päivä menty LZ7:n tahdissa !<3