”Wish you were here”

Katsoin junan ikkunasta nopeasti vaihtuvia maisemia ja yritin pidätellä kyyneleitäni. Olin matkalla Helsinkiin. Huomenna olisi aikainen herätys ja pitäis raahautua kouluun. Huokaisin syvään. Olin ollut viikonlopun kotona Joensuussa. Tuo viikonloppu oli ollut ehkä yksin raskaimmista viikonlopuistani pitkään aikaan. Oli ollut veljeni hautajaiset ja olin riidellyt pahasti erään hyvän ystäväni kanssa, joka ei varmaan enää ikinä ole ystäväni. Mutta en nyt millään jaksan ajatella sitä. Oikeastaan olen jopa iloinen siitä ettemme varmaan ikinä puhuisi toisillemme. Olemme kuitenkin niin erilaisia, liian erilaisia. Meillä ei oikestaan ole muuta yhteistä kuin koulu, seurakunta ja porukka johon kuulumme. Muten olemme kuin yö ja päivä.

Aloin keksiä eroja toisistamme, joilla perustelin itselleni miksi emme enää voisi olla ystäviä. Ensin keksin että meillä on aivan erilainen perhetausta huolimatta siitä että molempien vanhemmat ovat eronneet. Minä tosin olin aivan pieni ja Mira taas oli kahdeksannella luokalla. Häne vanhempansa eivät ole kovin hyvissä väleissä, kun taas minun vanhempani ovat vieläkin tärkeitä toisilleen. Mira joutuu tahtonsa vastaisesti asumaan äitinsä luona, kun taas minulla ei ole mitään sitä vastaan. Toiseksi syyksi keksin sen, että Mira yrittää iskeä jokaisen vastaan tulevan kaksilahkeisen eikä häpeä sitten yhtään, kun taas minä en edes pysty jutella ihastukselleni nolaamatta itseäni. En osaa flirttailla kun taas Mira...ehkä vähän liikaakin.

Kun aloin miettä tuota Miran jatkuvaa ”iskemispakkomiellettä”, minua alkoi ärsttää oikein urakalla. Muistin nimittäin erään kamalan kauden, kun Mira yritti iskeä kaikkia tärkeitä kaveripoikiani. Hän pilasi kaikki silloiset lupaavat suhteeni puhumalla ihastuksilleni minusta paskaa selän takana ja samalla yritti iskeä heitä. Hän yritti jopa iskeä veljeäni, vaikka oli juuri vähän ennen sitä pilannut suhteeni hänen veljensä kanssa pakottamalla, oikeastaan uhkailemalla minut unohtamaan hänen veljensä, koska hänen mielestään kaverin veljen kanssa ei saa vehkeillä. Äkisti unohdin kaverin ja ärsytyksen takavasemmalle ja muistamaan juuri haudatun veljeni, ja sen kuinka tärkeä ja läheinen hän oli minulle aina ollut.

Veljeni oli minua kaksi vuotta vanhempi ja oli aina ollut minun supersankarini. Hän oli aina puolustellut minua urheasti, kun vahemmat pojat olivat kiusanneet minua. Hän myös auttoi minua läksyissä ja ihmissuhdeongelmissani. Hän oli aina , ihan aina, tukenani, ja hän tiesi minusta kaiken. Tunsin oloni turvalliseksi hänen lähellään. Ajatellessani veljeäni silmiini alkoi muodostua kyyneleitä. En enään voinut estää niitä. Isoveljeni oli hyvin suosittu kotikonnuillani ja oli raivannut minulle tien hyviin piireihin. Nämä eivät olleet sellaisia joilla kusi oli noussut hattuun ja jonka takia olivat alkaneet läträtä viinalla ja menettäneet statustaan kännissä pelleiltyään. Veljeni ystävät olivet rehtejä ja kaikille mukavia tyyppejä, jotka aidosti välittivät kaikista ja puolustivat heikompi. Olin hyvin kiitollinen veljelleni. Veljeni parhaimmat ystävät olivat tietenkin veljeni hautajaisissa perjantaina, ja sielä oli siis myös Miran veli Janne, joka oli veljeni parhaista ystävistä parhain. Hän oli ollut tukenani koko päivän, ja se jos mikä oli minulle tärkeää. Tuosta – ja siitä että kunnioitimme veljemme tahtoa, ettemme kutsu Miraa hänen hautajaisiinsa – Mira sitten suuttuikin, ja kaikista lukuisista riidoistamme suurin ja lopullisin oli alkanut. Siitä ei ollut enää paluuta menneeseen.

Unohdin kuitenkin taas Miran ja aloin ajatella veljeni kuolemaa ja hetkeä ennen kuin hän lopulta menehtyi. Se sai minut muistelemaan tarkasti sitä hirveää hetkeä, kun sain kuulla, että veljeni oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen eikä hänellä olisi enään montaa tuntia eliaikaa. Kävin jälleen kerran sen kamalan hetken, kun pidin veljeäni kädestä kiinni, ja hän kertoi viimeisillä voimillaan minulle, kuinka kukaan ei saisi jäädä vatvomaan suruaan, vaan hyväksyä se että hän ei ole enää fyysisesti luonamme. Tuolloin hän myös vaati, ettemme kutsu Miraa hänen hautajaisiinsa ja että en saisi päästää Jannea menemään. Tuon jälkeen hän päästi kädestäni irti ja hyvästeli vielä vanhempamme ja sitten hän poistui keskuudestamme...Havahduin hiemen kun iPodistani alkoi soida Avril Lavignen kappale ”I wish you were here”. Tuolloin huomasin, että hetki sitten silmiini muodostuneet kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

Muisteluni keskeytyi puhelimeni piippaus viestin merkiksi. Kaivoin puhelimeni lauskustani ja pyyhin kyyneleeni ja niiden mukana levinneen meikin hihaani ja avasin viestin. Kun aloin lukea viestiä huomasin sen tulleen Jannelta. Kun olin lukenut viestin aloin itkeä eikä se tahtonut loppua millään. Mutta tällä kertaa itkin onnesta ja helpotuksesta.

Toivottavasti tykkäsitte ;)  

Nyt on siis eka kokonainen lomaviikko ohi ja aurinko paistaa pienen "myrskyn" jälkee :):D

Huomenna uus viikko ja uudet kujeet ;)