”Saavumme Rovaniemelle, joka on tämän junan pääte pysäkki. Kiitämme kaikkia matkustajia. Tervetuloa uudelleen.” Säpsähdin ylös. Sydämeni löi vamaan tuhatta ja sataa kun heräsin kamalasta painajaisesta. Tajusin, että olin itkenyt itseni uneen ja nähnyt kamalaa painajaista. Hetken ihmeteltyäni rupesin sullomaan tavaroitani reppuun, kyyneleitä pyyhkien, ja repimään isoa matkalaukkua ylhäältä alas. Takanani oleva, ehkä 17-vuotias poika, seurasi puuhiani tarkasti. Aina kun katsoin häntä hän siirsi katseensa muualle. En aina ymmärrä täkäläisiä. Aivan...minustakin tulee täkäläinen..taas. Jouduin muuttamaan tänne, koska äitini oli löytänyt uuden miehen, jota rakasti sokeasti, ja jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä. Miehessä ei ollut mitään vikaan, mutta ne sen kakarat.. En tullut niiden kanssa toimeen, en sitten millään. Päätimme äitini kanssa, että muutan isäni luo. Olin oikeestaan onnellin tästä muutoksesta. Olin niin paljon onnellisempi täällä kuin Helsingissä. Kesästä tulisi paras moneen vuoteen. Kun olin saanut tavarani kasaan menin oven eteen odottamaan että pääsisin nopeasti pois junasta. Kun juna pysähty avasin oven, heitin laukkuni edeltä ja hyppäsin itse perässä. Kun aloin nostamaan laukkuani ylös joku tuli eteeni. Nostin hitaasti ja varuillani katseeni ylös. Se oli Janne. Nousin seisomaan ja täysin ajattelematta halasin Jannea. Päästin kuitenkin hyvin nopeasti hänestä irti ja astuin pari askelta taakse päin. Kysyin Jannelta äkäisesti: ”Kuka sulle kerto et oon tulos tänne ?”. ”Isäs...” Janne vastasi ja hymyili minulle hänen uskomattoman upeaa hymyään, joka vie jalat alta keneltä tahansa. ”Hmm...ok...kauan oot oottanu tääl ?” kysyin vältellen hänen katsettaan. ”Jonki aikaa, mut Ma oottaa meitä tuol autos. Isäs ei oo viel tullu kotiin nii me sovittii et tuut meille...” Janne kertoi. ”Okei, en ylläty...” tuhahdin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei isäni kerkeä tulla kotiin ennen minua. Janne otti isomman laukkuni ja kantoi sen veljensä autoo. Niiden siskoki oli mukan. Sen nimi on Kaisa. Tulimme Kaisan kanssa hyvin toimeen ja olin onnellinen, että hänkin oli tullut mukaan. Jannen ja Kaisan veljen nimi taas on Markus, mutta kaikki kutsuu sitä Makeksi. Krista istui pelkääjän paikalla ja Make ajoi, joten me istuimme takapenkille. Koko matkan ajan kaikki oli aivan hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan ja tunnelma oli hieman vaivaantunut.
Vihdoin saavuimme Jannen ja sen perheen etupihalle, jolle Make pysäytti auton. Make kantoi laukkuni Jannen huoneeseen. Olin hieman ihmeissäni, että minut majoitettiin Jannen huoneeseen. Emmehän olleet edes puhuneet toisillemme sen jälkeen kun Janne jätti minut. Välimme eivät ole vieläkään palautuneet ennalleen ja samassa tilassa oleminen on hyvin takkuisaa. Aivan kuin olisi paleltanut sormensa, eivätkä ne tahdo toimia. Jäimme Jannen kanssa alakertaan missä Jannen äiti, Marjatta, oli. Marjatta oli aivan hysteerisen onnellinen, kun tulin pitkästä aikaa Rovaniemelle. Kerroin hänelle muuttavani isäni luo ja hän halaili ja suuteli minua poskille hokien ”IHANAA ! Mahtavaa ! Aivan superii!”. Jannen äiti on aivan ihana ja sympaattinen persoona ja hänestä ei ole vaikea pitää. Hän oli tehnyt minulle ruokaa, jonka Janne lopulta söi, koska minulle ei maistunu. Olin vielä niin hämmentynyt tästä kaikesta ja järkyttynyt painajaisestani. Se toi mieleeni Marin. Kun Make tuli alas menimme Jannen huoneeseen. Janne laittoi oven kiinni ja lempi musiikkiani. Katselin Jannen huonetta. Mikään ei ollut muuttunut, sitten viime käyntini. Minun ja Jannen kuvaki oli vielä samalla paikalla. Menin katsomaan kuvaa. Janne tuli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni. ”En tajuu miks jätin sut...oisko meil viel mahdollisuus ?”. Katsoin häntä hetken ja sanoin ”Oon oottanu siittä asti ku jouduin muuttaa mutsin luo et sanot ton ja en pysty sanomaan ei vaikka ehkä haluaisinki...”. Halasimme toisiamme lujempaa ja Janne suukotteli ostaani. Menimme hetkeksi makoilemaan Jannen sängylle. Janne otti minut kainaloonsa ja juttelimme niitä näitä.
Jannen puhelin soi. Janne vastasi puhelimeen ja sieltä kuului kiljuntaa. Miksi joku soitti Jannelle tuntemattomasta nunmerosta ja vain kiljui. Janne lopetti puhelun, mutta puhelin soi uudestaan. Taas tuntemattomasta. Janne vastasi siihen ja sama juttu, kiljumista, mutta nyt kuului myös sopertavaa puhetta. Puheesta erotti sanat ”Tulkaa” ja ”Saarenkylän valintatalo”. Nyt soittaja löi itse luurin korvaan. Kuka soittaja on ja mitä hän haluaa ? Mitä on tapahtunut ? Onko kenellekkään muulle soitettu ? Päätimme soittaa kaikki ystävämme läpi, kaikki paitsi Mari vastasivat ja kertoivat, että heillekin oli soitettu. Aloimme Jannen kanssa epäilemään soittajaa Mariksi. Mari on entinen paraskaverini täältä Rovaniemeltä. Mari käytti kovia aineita ja oli saanu päänsä todella sekasin. Yritin aluksi itse saada Marin eroo huumeista ja pärjäsin siinä aika hyvin. Hän joutui kuitenki muutama vuosi sitten suljetulle osastolle, koska jouduin muuttamaan etelään äitini luo enkä ollut enään huolehtimassa hänestä. Osa syy siihen, että hän joutui osastolle oli myös ehkä se että hän yritti tappaa Jannen kun hän jätti minut, juuri ennen muuttoani Helsinkiin. Hänestä oli tullut kuulema täysin hullu ja hänellä on pahat vierotusoireet. Hän oli jopa yrittänyt itsemurhaa ja karata osastolta. Ja nyt hän oli varmasti myös onnistunut siinä.
Puimme ulkovaatteet päälle ja lähdimme kävelemään 200 metrin päässä olevaan risteykseen, jossa Lilli ja Janita jo odottivat Emman ja Nikon kanssa muita. Halasimme ja kyselimme toistemme kuulumiset nopeasti ja sitten siirryimme tämän hetkiseen. Lilli ja Janita kertoivat, että Mari oli tehnyt tämän tapaisia puheluja ennenkin, mutta sillon hän ei ollut niin sairas mitä nyt. He kertoivat myös siitä illasta kun Mari yritti tehä itsemurhan. Hän oli päässyt viikonlopuksi äitinsä luo, jolla oli myös ongelmia alkoholin ja huumeiden kanssa. Hänen äitinsä oli päästänyt hänet Emman luo yökylään ja he olivat järjestäneet hurjat kotibileet. Mari oli ollut ennen bileitä todella hyvässä kunnossa, mutta illan edettyä pidemmälle Emma oli löytänyt Marin heidän vessan lattialta lääkepurkki kourssa ja toisessa kourassa viinapullo. Emma oli soittanut ambulanssin ja Mari vietiin sairaalaan, josta hänet sitten vietiin takaisin osastolle. Seuraavina päivinä Mari oli ollut kauhuissaan itsemurha yrityksestään ja oli jopa ollut hetken oma ihana itsensä ja ystävämme olivat saaneet käydä katsomassa häntä. Seuraavassa hetkessä hän oli taas ihan hullu ja puhunut kuinka kaikki ovat paholaisia ja joutuvat helvettiin. Nyt Marin tila on kuulema paranemaan päin, mutta hän on vielläkin täysi sekopää. Lopulta kaikki olivat paikalla ja lähdimme kohti Valintaloa isona kasana. Ihan toisissamme kiini ja toisiamme kädestä kiinni pitäen.
Hetken päästä olimme vihdoinki Valintatalon parkkipaikalla. Huutelimme Maria ja lopulta hän tuli nurkan takaa. Hän näytti tosi pelottavalta. Hänen silmänsä olivat pikimustat ja ihonsa keltaisen kalpea. Hänen hiuksensa olivat aivan kuolleet ja takkuiset ja vaatteet resuiset ja likaiset. Marin kädet olivat täynnä arpia, jopa jalatkin. Hänen äänensä oli aivan erillainen kuin ennen, täynnä pelkoa ja pahaa oloa. Kädessään hänellä oli lappu jossa luki jotakin, mutta en nähnyt mitä. Yhtäkkiä muistin uneni. Se tumma hahmo näytti lähes samalta, kuin Mari nyt. Yritin saada Marin sotkuisesta käsialasta, joka oli joskus ollut kaunein ja selvin käsiala jonka tiesin, selvää. Sain sen verran että pystyin lukemaan lauseen ”Koittakaa ymmärtää miksi tein mitä tein.” Rynnin kaikkien keskeltä eteen ja aloin puhua Marille. Mari tuli lähemmäs minua ja tutki minua päästä varpaisiin. Hänen silmissään oli kyyneleitä ja leukansa vapisi, hän vapisi kauttaaltaan kuten haavan lehti. Hetken päästä hän sanoi itkuisella äänellä kyynelten valuessa poskille: ”Sie lupasit...”. Nyökkäsin ja yritin pitää itseni kasassa, estää omia kyyneliäni. Mari jatkaa ”Sie lupasit, ettet päästä minua osastolle ja missä mie oon nytte ? OSASTOLLA ! Kato mua nyt ! Mie oon kuollu. Kuolleempi kuin koskaan. Kaikki pelkää mua, eikä mulla ole yhtää hyvää syytä ellää ! Sie et oo ees pitänyt minuun yhteyttä, et sit minkää laista ! Mie oon eläny siinä toivossa että sie tuut ja haet mut pois osastolata...” Mari huutaa minulle, eikä anna minulle aikaa selittää mitään. Lopulta en jaksa enään kuunella syytöksiä, siitä mitä en ollut tehnyt ja keskytin Marin: ”MARI ! Niin lupasinkin ! Mie tiiän sen. Ja et voi uskoakkaa kuinka huono omatunto minulla on siitä ! Mutta mie en ole saanu käydä täällä puoleen vuoteen ! En saanu sinun uutta numeroa koska sie unohit antaa sen minulle eikä kukkaa antanu sitä sitte mulle ! Oon kyselly sinun kuulumisiasi, mutta kukkaa ei oo kertonu mittään, eivät ole halunneet huolestuttaa ! Eikä nää oo vissiin välittäny mun terveisiäni sulle !” Katsahdan pahasti muihin ystäviimme ja jatkan: ”Kyllä mie oon sinut muistanu ! En vois unohtaa sua ! Ja nyt muutin tänne takaisin ja voin hakea sut pois osatolta, jos vaa palaat sinne takasi, ymmärräkkö sie ?” Mari katsoi minua hetken ja nyökytti sitten päätään myöntävästi ja yritti niellä itkua. Hän pudotti lapun kädestään ja juoksi halaamaan minua tiukasti ja itki minun olkapäälleni, aivan kuten silloinkin kun asuin vielä Rovaniemellä, ja vanhempani olivat onnellisia, ja hänellä oli murheita. Enään en pystyny pidättelemään omaa itkuani ja siinä me sitten itkimme.
Keskustelin Marin kanssa hetken aivan kahden kesken. Sovimme siitä miten asiat nyt etenevät ja lähdimme Jannen kanssa viemään häntä takaisin osastolle. Keskutelin sielä osaston pomon kanssa Marin hakemisesta pois osastolla. Sain hakea Marin viikon päästä, kun isäni oli palannut työmatkoiltaan. Olin Jannen ja Lillin kanssa päivät pitkät Marin luona. Marin lääkärit katsoivat meitä hymyillen, kun he näkivät Marin niin iloisena ja kun Mari parani silmissä. Isäniki oli iloinen, kun näki Marin niin hyvässä kunnossa. Kun olimme saapuneet Marin ja isän kanssa meille ajattelin, että kesästä todellakin tulee paras moneen, moneen vuoteen. Vanhat ystävykset jälleen yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti